perjantai 27. huhtikuuta 2018

"Enkö mä saa tehdä sitäkään?"

Kuten olen aiemminkin maininnut, olen ollut jo muutaman vuoden myös asiakkaan roolissa fysioterapiassa. Noiden vuosien aikana olen pohtinut suhdettani liikuntaan ja sen motiiveihin useitakin kertoja. Koska sopivan liikuntamuodon löytäminen ja ehkä jonkin asian poisjättäminen tulee päivittäin esille asiakastyössä, ajattelin kertoa oman kokemukseni. 

Noin kolme vuotta sitten kävin pari kertaa viikossa kuntosalilla, käytin koiraa lenkillä niin kävellen kuin juosten ja liikuin muutenkin milloin mitenkin. Säännöllisen epäsäännöllisesti johonkin paikkaan jomotti joko koulussa, kesätöissä tai vapaa-ajalla. Kävin jonkun kerran lääkärissä olkapääkipujen, yläselän ja liikkuessa ilmenevän päänsäryn takia, mutta en oikein päässyt ojasta allikkoon. Juiliva paikka vaan vaihtui ja minä jatkoin tohottamista. Penkkipunnerruksessa tuntui, että toinen käsi oli vahvempi, juostessa vasemmassa jalassa oli vuoroin jalkaterän, milloin säären kipua. Lantionpohja ja alavatsa oli totaalisessa krampissa. Kroppa näytti ja tuntui epäsymmetriseltä.

Kun aloin kuntouttaa itseäni monessakin mielessä, kävi aika nopeasti selväksi, että jotain omassa toiminnassa tulisi muuttaa. Minulla ei ollut pää kainalossa ja olin kaukana huippu-urheilijasta, korkeintaan tavallinen kuntoilija, joka koki liikunnan ja siitä saatavan mielihyvän tärkeäksi osaksi identiteettiään. En liikkunut pakonomaisesti tunteja päivässä, mutta liian paljon ja liian kuormittavasti omaan sietokykyyni ja elämäntilanteeseeni nähden.

Kohtalaisen iso motivaattori itselleni liikunnassa oli myös ulkonäölliset tekijät. Olin lapsena pullukka, pehmeä sieltä sun täältä. Teini-iässä pituuskasvun myötä hoikistuin, mutta lukioikäisenä painoa alkoi taas kertyä. Koko ikäni tietynasteinen lihomisen pelko ja toisaalta liikkumisen ilo ovat käyneet isompaa tai pienempää kädenvääntöä mielessäni. Liikkumista on siksi aina leimannut vähintäänkin taka-alalla kalorin kulutus-ajattelu ja joskus ankarimpina aikoina todella suorituskeskeinen tekeminen, vaikka määrällisesti, ainakaan omien hyvin puolueellisten muistojen mukaan, en ollut mikään himoliikkuja. 

Siinä vaiheessa kun aloin ymmärtää hieman oman kehoni toimintaa, syy-seuraussuhteita ja ihmisen biomekaniikkaa muualtakin kuin kirjoista luettuna, lopetin kuntosaliharjoittelun siinä mielessä miten olin aikaisemmin treenannut. Laitteet, prässit ja kymmenien kilojen takakyykyt jäivät pois. Ajatus siitä, että pyöräily, vesiliikunta ja rauhallisempi lihaskuntoharjoittelu olisi väsyneelle, rasittuneelle ja kuormittuneelle keholleni ja mielelleni sopivampia, oli aluksi melko vastenmielinen ja outo. Sisäinen laihduttaja ja piiskuri lähti automaattisesti soittamaan tuttua levyä. Miten motivoitua uusiin lajeihin, muuttaa rutiineita, uskaltaa vähän hellittää? 

Alkuun en sitä tehnytkään. Kapinoin ja turhauduin omaan kehooni. Niin hyödyllistä kuin se olikin. En voisi harrastaa enää mitään. Pyöräily on maailman tylsintä. Lihakset häviää. Ja mikä turhinta ajattelua: en saisi harrastaa enää juuri sillä tavalla, mihin olin tottunut.

Kun vaiva on toiminnallinen eikä esimerkiksi massiivinen ja kivulias välilevyn pullistuma tai vastikään operoitu kaularanka, on kuormituksen sääntelyn kanssa käytävä aikamoista henkistä painia. Ei se perinteinen voimaharjoittelu tai juoksulenkki maastossa ollut minua sillä hetkellä hajottamassa, mutta ei se kyllä itselleni mitenkään hyödyllistäkään ollut kokonaisuutta ajatellen. Miksi hakkasin päätä seinään, jos siitä tuli pää kipeäksi?

Ja tässäkään yhteydessä en puhu kivusta sen laajemmin. Aina kipu ei ole merkki mistään hälyttävästä, enkä ollut tässä tilanteessa krooninen kipupotilas, jonka kuntoutus on hyvin paljon laajempi kokonaisuus kuin omat kokemukseni.

Samaan tahtiin kuin kehon hallinta alkoi kehittymään, sivusiirtymät kaventumaan ja oma keho palautumaankin, alkoi myös uusi tapa lihaskuntoharjoittelusta sujumaan. Opin käyttämään kehoani tavalla, jota olin aina halunnutkin. Ymmärsin, että se iänikuinen keskivartalon hallinta ja syvät vatsalihakset yms. sköödiföödi oli niin paljon enemmän kuin pari vatsalihasliikettä treenin lopuksi. Se oli kokonaisvaltaisempaa harjoittelua yhteen lihasryhmään keskittymisen sijaan. Toiminnallinen harjoittelu taisi olla tuohon aikaan suosituimmillaan muutenkin.

Ajoittaisia kipuja ja juntturoita oli tietysti aika ajoin. Tuskin on olemassa niin optimaalisesti elävää ihmistä, jolla ei joskus jonnekin sattuisi. Mutta mitkä olivat jääneet pois, olivat säännölliset kivut liittyen samaan toimintaan. Juoksua en harrasta vieläkään säännöllisesti vaan ostin pari vuotta sitten maastopyörän. Oma kehoni ei kestä juoksun aiheuttamaa rasitusta niin hyvin, että haluaisin ehdoin tahdoin kokeilla, miten intensiivisesti voisin sitä treenata. Otin viime syksynä uinnin tekniikkatunteja ja olen löytänyt taas sisäisen uimarini, jonka löysin itsestäni kuusivuotiaana kotikylän uima-altaassa. Talvella aloitin myös hot joogan, josta olen todella oppinut nauttimaan.

Oliko kehitys ja kuntoutuminen sitten suoraviivaista autuutta, onnea ja kehitystä? No ei. Oli ajanjaksoja, kun kotiharjoittelu maistui todellakin puulta. Motivaatio oli viereisellä planeetalla ja halusin vain kyykkäämään. Aikani siellä mieleni rämeessä rämpiessäni löysin taas liikunnan ilon ja jatkoin sillä kokonaisuudella, joka oli minulle parhaaksi. Välillä harjoittelin taas hieman kovempaa, ja siinä sitten paranneltiin niitä jalkateriä ja polvia hetken aikaa. 

Monesti asiakkaat kysyvät, saako jotain tehdä tai mikä lihaskuntoliike salilla olisi sellainen, jota kannattaa välttää. Vastaukseni on aina se, että saat tehdä ihan mitä haluat. Se, onko se terveytesi kannalta sitä järkevintä, on eri asia. Ns. huippukuntoon tai kivuttomaan harjoitteluun pääseminen kestävää tietä vaatii lähes aina toiminnan muuttamista aiemmin totutusta. Toiminnan muuttamiseksi taas me tallukat tuppaamme tarvitsemaan jonkun motivaattorin, henkisen hanurille potkijan, joka selittää tasaisin väliajoin mielelle, miksikäs tätä nyt tehtiinkään. Motivaatio ei voi tulla ainakaan kokonaan ulkopuolelta, kuten fysioterapeutilta. 

Myöskin pelkät rankaisuun ja ankaruuteen perustuvat ulkonäölliset tekijät voivat viedä väärille teille. Kaikkialta puskee kuvia entistä timmimmästä kropasta, kovimmista leuanvetotuloksista ja pisimmistä irtoripsistä niitä tehdessä. Itse pyrin näiden mielikuvien sijasta saada omille verkkokalvoille kuvaa pikkuhiljaa lempeämmästä itsestäni, joka osaa olla iloisempi kehittymisestään vaikkapa voimatasoissa kuin takapuolensa koosta.

Ja itse asiassa nyt, lähes kolmen vuoden jälkeen, olen palannut myös siihen perinteisempään kuntosaliharjoitteluun. Nyt kun perustukset on vähän paremmalla tolalla, se tuntuu todella hyvältä. Kehoni on vastaanottavainen ja paria päivää pitempään kestäviä rasitusvaivoja lukuunottamatta olen nyt kivuton. Suurimman osan ajasta. Jos olisin jatkanut totuttua tapaa, olen melko varma, että joku paikka olisi jo prakannut ja niitä seurauksia hoidettaisiin edelleen. 

Monesti isoimmat haasteet fysioterapiassa eivät liitykään siihen, minkä tekemistä olisi hyvä lisätä, vahvistaa ja treenata, vaan siihen, miten pystyisi antaa itselleen mahdollisuuden kehittyä mahdollisesti luopumalla jonkun asian tekemisestä väliaikaisesti. Päästä eteenpäin ja kokeilla, mitä kaikkea pystyykään harrastamaan sen sijaan, mitä ehdottomasti ei saa tehdä. Silloin sisäinen vastarintaliikkeen johtaja kohottaa melko nopeasti ääntään, ja taas ollaan barrikadeilla.

- Kerttu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti