torstai 4. toukokuuta 2017

Kun omaa kehoa ei halua kuunnella

Nyt haluan avata hieman omaa terveyshistoriaani. Puhun väsymyksestä, seksuaaliterapiasta, haluttomuudesta ja siitä, kun tuntuu, että olisi vain pakko jaksaa. Takanani on pitempiaikainen uupumustila, loppuunpalaminen tai hermoston ylikuormittuminen, millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. 

Ensimmäisiä kertoja, kun muistan olleeni selittämättömästi väsynyt ilman sen kummempaa isompaa tietoista kuormitusta tai huonoja yöunia, oli syntymäpäivänäni ja maaliskuussa 2014. Päivälle oli suunniteltu todella mukavia menoja ja ei mitään minkä olisin kokenut raskaana tai muuten esimerkiksi fyysistä aktiivisuutta vaativaa puuhaa. Kuitenkin kesken päivän makasin sängyssä ja mietin, että miten ihmeessä saan raahattua itseni mihinkään. Väsymyksen tunne oli tavallaan nukuttavaa oloa, mutta enemmänkin kokonaisvaltaista uupumisen tunnetta, ihan kuin keho olisi ollut lyijyä jota oli raskas liikuttaa. Ajatukset olivat paksun sumuverhon takana.

Olin alkanut oireilemaan jo aiemmin, mutta en osannut silloin yhdistää oikeastaan mitään palasia kohdalleen. Olin kokenut todella voimakasta ja pitkäaikaista stressiä edeltävänä syksynä, enkä ollut oikeastaan käsitellyt vastaan tulleita asioita kunnolla. Elämässä tapahtui monta isoa asiaa ja monta menetystä yhtä aikaa.

Aiemmin talvella olin alkanut jo heräillä aikaisin. Ja aikaisella tarkoitan aamuneljän tai -viiden aikoihin. Nukahdin kyllä nopeasti, mutta unta ei riittänyt kovin pitkään. Tästä huolimatta kävin usein aamulla salilla tai aamulenkillä koiran kanssa, aamut olivat niin pitkiä, että senkin puolesta tuntui, että tarvitsin jotain tekemistä. Ajattelin, että kyllä siitä liikunnasta aina on hyötyä, ja ehkä se virkistää. Sehän on vähän velttoilua olla lähtemättä liikkumaan, jos väsyttää?




Tätä samaa kaavaa arkeni toistikin hieman alle kahden vuoden ajan, suurimman osan fysioterapian perusopinnoista. Aamut olivat ihan kamalia, ja usein vapaina aamuina vaan itkin, koska olin niin väsynyt. En pystynyt kuitenkaan nukkumaan väsymystä pois, vaan olin jatkuvassa horroksessa ja aivosumussa yleensä iltapäivälle saakka, jonka jälkeen vireystila alkoi parantua iltaa kohti. Välillä oli tietysti parempia jaksoja, mutta suurimmaksi osaksi olin aina väsynyt herätessäni.

Koitin tietysti vimmatusti selvittää, että mistä voisi olla kyse. En tiedä muista, mutta itselleni ainakin tuohon aikaan syyn etsiminen mihin tahansa asiaan oli mielekkäämpää oman pääkopan ulkopuolelta tai yksinkertaistetuista asioista. Valveutuneena luin nettipalstoja väsymysoireyhtymästä, hormoneiden vaikutuksista ja kuinka niitä pystyisi omalla ruokavaliolla parantamaan ja syömään optimaalisesti, kilpirauhasen ongelmien salaliittoteorioista ja perinteisen lääketieteen osaamattomuudesta. Nykyään ajattelen aikalailla eri tavalla.




Kävin unipolygrafiassa uniklinikalla, missä unen laatuani tutkittiin. Eihän se sitten ollut kovin kummoista: palautumista ei juuri tullut ja aivojen aktiivisuus oli todella korkea. Tähän koitettiin puuttua ruokarytmiä rukkaamalla iltapainotteisemmaksi ja ottamalla melatoniini säännölliseen käyttöön. Kävin myös endokrinologilla ja varmaan viisissä eri verikokeissa niin perusterveydenhuollossa kuin yksityisellä puolella. Mistään ei löytynyt mitään. Koin jopa aika loukkaavana, kun endokrinologi totesi hymynkare naamallaan, että nyt olisi paras käydä juttelemassa psykologille. Juttelemassa? Olin ollut tuohon aikaan jo vuoden ajan omien oireideni kanssa ja tulkinnut terveyttäni sieltä hormonitasolta asti. Ajatus siitä, että nyt voisi olla osittain kyse jostain henkisen puolen ongelmasta, ei ollut kovin mieluinen.

Ei varmaan yllätä, että samaan aikaan kun käy läpi esimerkiksi edellä mainittuja haasteita, voi myös seksuaalinen minäkuva muuttua. Väsymys, masentuneisuus ja seksuaalisuuden halukkuuden väheneminen kulkevat usein tiukkaa käsikynkkää ja pyörittävät samaa oravanpyörää. Jotkut voivat oireilla masennusta libidon vaimentumisella, ja toisaalta omasta mielestä jollain tavalla ongelmallinen seksuaalielämä voi ymmärrettävästi aiheuttaa masentuneisuutta. Nämä osa-alueet taas heijastuvat ihan kaikkeen elämässä, eikä niitä voi erottaa omiksi selkeiksi lokeroiksi. Haluttomuus voi olla monella tavalla vaikea asia, mutta varsinkin nuorena naisena sen käsittely saattaa olla hyvin hankalaa ja aiheuttaa itsesyyllistämistä.




Tämän olen oikeastaan alkanut ymmärtää vasta nyt, useamman vuoden jälkeen. Olen käynyt ajan myötä kahdella eri seksuaaliterapeutilla pohtimassa omia haasteitani, esimerkiksi kipuoireita. Näin jälkikäteen ajateltuna, tuon seksuaali-nimikkeen korostaminen omassa päässä olisi hyvin voinut jättää pois: seksuaalisuus ei ole mikään tietty, tarkasti rajattu siivu elämästä. Jos siinä siivussa on haasteita tai ongelmia, ovat ne usein heijastuksia tai oireilua muilta elämänalueilta. Kun mukana on ns. spesifejä ongelmia, kuten lantionpohjan toimintahäiriöitä tai kiputiloja, ovat ne selkeitä hoitokohteita joita voidaan helpottaa. Mikään laite, mittaus tai hekumallinen liukuvoide ei kuitenkaan riitä, jos ja kun muilla elämänalueilla on käsittelemättömiä asioita tai seksuaalielämä on ollut aiemmin jollain tavalla hankala tai varsinkaan traumaattinen.

Lisäksi, jos ajattelee menevänsä esimerkiksi terapiaan sillä ajatuksella, että itsessä on jotain korjattavaa ja kokee olevansa virheellinen, tulisi tästä ajattelumallista päästä mahdollisimman pian pois. Itsensä hahmottaminen epäonnistujana ja puutteellisena on todella raskasta, eikä kukaan terapeutti pysty tekemään itsenäisiä toimenpiteitä, joilla ns. paranisit, jos ongelmat ovat pitkäaikaisia ajattelumalleja. Mukaan tarvitaan aina ajattelun muutosta ja joskus aika hankaliakin itsetutkiskeluja.

Koska mikään ei ihmiskehossa ole ikinä yksinkertaista, oli minullakin omia tuki- ja liikuntaelimistön ongelmia samanaikaisesti ja päällekkäin. Lisäksi vatsaoireeni alkoivat suurinpiirtein noihin aikoihin ja aloin rajoittamaan ruokavaliotani oireiden helpottamisen toivossa. Joskus on vaikeaa tietää mikä on muna ja mikä on kana, mutta ainakaan genitaalialueen leikkaus useampi vuosi sitten ei tilannetta helpottanut. Sen jälkeen alkoivat kipuoireeni ja omat haasteeni, ja ehkä myöhemmin avaan tätä yhteyttä enemmän. Sympaattisen (taistele tai pakene) ja parasympaattisen (syö maha täyteen ja käy pötköttämään) hermoston toiminnan ongelmat ovat edelleen ns. päiväjärjestyksessä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Fysioterapian myötä olen kuitenkin saanut palapelin paloja hiljalleen taas kasaan.




Mitä muuten omiin haasteisiini muuten tulee, pohdin niitä päivittäin. Joka tapauksessa olen voinut nyt pari vuotta huomattavasti paremmin, ja mm. hermostoa rauhoittavalla lääkityksellä olen saanut unen laatua paremmaksi. Tärkeintä on ollut myöntää itselle, että ei ole osannut kuunnella omaa itseä, ajatuksiaan tai kehoaan. Kun oman terveyden kanssa painii ja on tunne, että on asian kanssa aivan yksin, eikä kukaan tunnu tietävän mistä mikäkin johtuu, ei ole ihme, että voimat alkaa loppua, tuntuu uupuvansa ja mieliala laskee. Se ei ole heikkouden merkki, eikä asia, jota pitäisi hävetä.

Monesti ajattelemme itsemme vähän kaksoisstandardeilla: mikäli lähipiirissä on masennusta, näkee sen selkeästi sairautena eikä näitä tule mieleenkään syyllistää tai kehottaa vain ottamaan itseään niskasta kiinni. Kun taas huomaat itse olevasi raskaassa elämäntilanteessa, ihmettelet miten et muka jaksa lähteä kuntoilemaan tai viettämään iltaa kavereiden kanssa. Pusket vain aivosumussa arjen läpi asiat suorittaen. Jos tilanne jatkuu pitempään, voi olla, että masentuneisuuden oireet muuttuvat pitempiaikaiseksi sairaudeksi. Silloin ulkopuolisten on ehkä helpompi tunnistaa tilanne, ja silloin olisi hyvä antaa tälle ajatukselle edes mahdollisuus. Entä jos kävisikin juttelemassa jollekin?


Kukaan ei ole kone.

- Kerttu

4 kommenttia:

  1. Olipa hieno ja rehellinen kirjoitus, oot ihana <3 mukavaa kevättä, nähdään kesällä!

    -emma

    VastaaPoista
  2. Rohkeasti kerroit omia kokemuksia, se on hienoa, hyvä bloki sulla, sait uuden seuraajan. Olet Kerttu super <3
    -Mervi-

    VastaaPoista