keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kuiskutteleeko joku korvaasi?

Kävin eilen yritysneuvonnassa. Heräsi hieman ajatuksia, ammatillisia kyllä mutta hieman eri kantilta.

Olen tässä kevään mittaan havahtunut työasioihin liittyen aika monta kertaa. Monesti ne tilanteet on koskenut ihan puhdasta hämmennystä ja ihmettelyä, että mitähän tässä oikein tapahtuu ja olo on välillä ollut todella epävarma. Mitkä vakuutukset pitää ottaa, miten verot maksetaan, mitä koulutuksia pitäisi käydä, mitä voi laittaa verotukseen, mitä täällä ylipäätään tapahtuu…

Mutta kuitenkin, sata kertaa useammin olen tämän kevään aikana tajunnut, miten oikealta tehdyt valinnat ovat tuntuneet. Itselleen voi lopulta uskotella aika pitkään monelta elämänalueelta, että on ihan tyytyväinen ja kaikki on periaatteessa ihan hyvin. Eron huomaa toden teolla, kun pääsee tekemään jotain, mihin on oikeasti intoa. Ennen minkä tahansa uuden asian aloittamista mielikuvat ja oletukset ovat usein vähän kaunisteltuja, ja helposti ajattelee, että ruoho on aina vihreämpää siellä toisella puolella. Niitä ikävämpiä ja arkisia puolia työstä ei ehkä näekään.




Toisaalta, mitä muuta se voisi olla kuin vähän kaunisteltuja mielikuvia? Niin kauan, kun et ole jotain asiaa tai tehtävää tehnyt, voi vain arvailla, millaista se on. Voi ehkä kuulla muiden kokemuksia, voi lukea aiheesta, voi seurata hyvinkin sivusta jotain toimintaa, mutta ennen kuin itse olet sen keskiössä, ei moneenkaan asiaan voi lopulta sanoa yhtään mitään. Ja silloinkin kun olet itse toiminnassa kiinni, voi omalle toiminnalle sokeutua niin, että ei oikein tiedä enää itsekään mitä pitäisi tehdä.

Eli siis kellään ei ole mitään hajua mistään.

Välillä pitää ampua vähän huteja. Pitää kokeilla, toimisiko toinen vaihtoehto ensimmäisen sijaan. On myös ihan ok valita kolmas, neljäs tai kymmenes suunnitelma jos tuntuu, että sitä edeltävät ei ole tehnyt onnelliseksi. Jos voi sanoa varmaksi, että siellä sisuksissa ei varmasti ole pientä kuiskuttelevaa takapirua, joka lausuu niitä totuuksia siitä, että se tie ei ehkä ole se oikea, on oikeilla jäljillä.

Enkä tarkoita tällä nyt sitä, että jo lapsesta asti täytyisi tietää, mitä ”sitten isona” (suurin huijaus ikinä, toim. huom.) haluaa tehdä työkseen. Tarkoitan juuri tätä hetkeä, sitä miltä nyt tuntuu. Pitkäjänteisyyttä pitää tietysti olla, ja asioita pitää malttaa katsoa ainakin välillä loppuun, että pystyisi oikeasti tekemään edes jonkinlaisia arvioita tulevasta.

Jos on pienikin tunne siitä, että itsestä olisi johonkin muuhun, ehkä vaativampiin tehtäviin, johtamiseen tai johonkin aivan muuhun työhön, on se jo todella arvokas voimavara. Se pieni pirulainen on jo pesiytynyt pään sisään, eikä se sieltä hevillä lähde. Siinä on motivaattori, voimavara ja ajoittain aika inhottavan rehellinen taho. Kun sitä aikansa kuuntelee, vaikka vastentahtoisestikin, alkaa parhaimmillaan kypsymään itsekin ajatukseen, että ehkä kohta voisi olla aika lähteä. Siinä onkin vaakakupissa se tuttu ja turvallinen tuntemattoman ja epävarmuuden kanssa.



Kun on päässyt siihen vaiheeseen, että uskaltautuu kertomaan näitä ajatuksiaan ääneen, saattaa kohdata vähän yllättävääkin reagointia. Vielä siinäkin vaiheessa, kun on päässyt jo ajatuksen siemenestä toimintaan, tulee vastaan ihmisiä, keiden mielestä olisi parempi pysyä ihan siinä omassa aikaisemmassa lähtökuopassa. Jotkut saattavat olla hyvinkin huolissaan omasta jaksamisestasi, vaikka itse tekevät tuplamäärää töitä tai ajavat puolta pitempää työmatkaa joka päivä. Tekemiäsi valintoja voidaan pitää ehkä vain sopimattomina tai turhina, koska vähemmälläkin pääsisi. Innostustasi ei ehkä jaeta, koska pohjavire voi olla lähtökohtaisesti negatiivinen ja elämään voi suhtautua niin kovin harmaiden lasien kautta.

Voi olla vaikeaa päästä siitä ajatuksesta irti, että kaikkien mielestä omat valinnat eivät ole täydellisiä tai edes suotavia. Moni varmasti sanoo ajattelevansa, että muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä, mutta kuinka moni oikeasti on sitä mieltä? Voiko sanoa, että ei tunnu miltään, jos ei saa kannustusta omille haaveille? Ehkä siihenkin pisteeseen voi jossain vaiheessa päästä.

En ole varma ajattelenko, että lähtökohdat ovat kaikille samat. Ainakin toiset kohtaavat syystä tai toisesta enemmän vastoinkäymisiä, ja silloin haasteita toteuttaa omia haaveitaan on ehkä enemmän. Esimerkiksi jos terveyden kanssa joutuu painimaan, on aika paljon isompi painolasti kuin ns. perusterveillä. Mutta jostain niitä sisupussejakin löytyy, ja tarmokkuudella ja sinnikkyydellä pystyy kompensoimaan aika isojakin esteitä mitä vastaan tulee tai on jo tullut. Oli lähtökohta mikä tahansa, joutuu aina miettimään ja kysymään itseltään, että uskaltaako.

Entä jos uskaltaisikin? Entä jos kun aikaa on kulunut päiviä, viikkoja, kuukausia tai vuosia, voisi katsoa taaksepäin, mennä siihen päivään, milloin huomasi olevansa valmis muuttamaan jotain osaa elämästään, ja myhähtää itselleen tyytyväisenä.

Ehkä niiden hapuiluiden, virheiden, suunnitelma nro. 18:n ja turhautumisten jälkeen voisikin sanoa, että vihdoin on paikassa, jossa se pieni hahmo on lakannut kuiskuttelemasta, että jossain muualla olisi hyvä. Sille ei olisi enää tarvetta.  



- Kerttu 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti