tiistai 14. maaliskuuta 2017

Pelkkää fysiikkaa?

Olen tässä ehkä vuoden sisään alkanut tuntea jonkinlaista tarvetta jännitykselle ja mukavuusalueelta poistumiselle. En luokittele itseäni kovin extremeksi, vielä muutama vuosi sitten sentään laskin jopa lumilaudalla ja vähän useampi vuosi sitten hyppäsin hevosharrastuksen parissa ihan miten korkeita esteitä opettaja sattui eteen laittamaan. Lumilautailu jäi toistaiseksi jouluun 2014 Ylläksellä, jolloin maksoin kahden rinteen laskemisesta muistaakseni koko päivän lipun. Näihin kahteen laskuunkin meni kyllä ihan hyvä tovi, kun piti välillä vähän hengitellä ja tasata sykettä, kun pelotti että nyt mä en kyllä selviä. Heppahommat jäi omine aikojaan pois, mutta saattaisin nyt muutaman vuoden tauon jälkeen miettiä hetken, että mitä sille 115cm korkealle esteelle pitikään tehdä.

Sen sijaan sellainen yllämainitun tyyppinen jännityksen tarve on vaihtunut vähän toisenlaiseen itsensä haastamiseen. Tarve poistua mukavuusalueelta ei ollut niin suuri opintojen aikana, koska silloin ei jäänyt yhteen eikä kahteen ryhmätyöhön tai tenttiin jolloin oli vahvasti olo, että voisinpa olla millä tahansa muulla alueella. Uusia asioita tuli jatkuvasti eteen, jotkut luonnollisesti kiinnostavampia kuin toiset, mutta kaikki oli enemmän tai vähemmän hyödyllisiä.




Opintojen aikana olin ajoittain hyvin päättäväisesti sitä mieltä, että eiii tämä nyt ehkä kuitenkaan tunnu siltä omalta, viimeiseltä vaihtoehdolta alanvalinnaksi. Hapuilin milloin liikuntatieteelliseen, milloin lääketieteelliseen ja jossain vaiheessa, kun oikein otti päähän, niin katselin hyvinvointiteknologian insinööriopintoja. En osaa yhtään insinöörivitsiä mutta kuulemma niitäkin on. Terkut tutuille!

Kun välillä oli taas niitä päiviä, että oma ala tuntuikin ihan hyvältä vaihtoehdolta, rupesin keräilemään harjoittelupaikkoja neurologiselta puolelta. Pääsin erääseen keskussairaalaan neurologiseen harjoitteluun akuuttiosastolle, ja olin tästä todella innoissani. En vain ehkä ihan sisäistänyt tai ymmärtänyt ottaa selvää, että harjoittelu sisälsi puolet lasten fysioterapiaa. Mitä kurssia emme siis vielä olleet opinnoissa suorittaneet. Ei ollut parhaimpia harjoitteluitani.

Ajattelin silloin, että neurologinen puoli on minulle sopivinta: siellä saisi oikeasti käyttää luovuutta kuntoutuksessa, koska potilaiden sairaudet, vammat ja oireet pystyivät olemaan ihan mitä vaan maan ja taivaan väliltä, ja samoin kuntoutumisennuste oli vuodepotilaasta maratonjuoksijaksi. Tapasinkin harjoitteluissa todella taitavia neuron puolen osaajia, joiden läsnäoloa ja taitoja kuntoutujille pelottavissa ja oudoissa tilanteissa oli ihan mahtavaa seurata.

Koomista tässä asiaa miettiessäni on nyt se, että muistan ajatelleeni juuri tuon keskussairaalan harjoittelun aikaan, että tule-puolihan on pelkkää fysiikkaa jossa ei tarvitse käyttää luovuutta. Asiakkailla on erinäisiä luokiteltavia vaivoja, ja niihin on omat sapluunat, miten mitäkin hoidetaan. Olkapääasiakkaat tekevät jumppaa ja rintalihasvenytyksiä, välilevyn pullistumissa taivutellaan vähän taakse ja maataan selällään polvet koukussa.



Tämä käsitys johtui omasta asennoitumisestani tule-ongelmiin ja opintoihin, ei opintojen sisällöstä sinänsä.

Oikeastaan tuki- ja liikuntaelimistön puoli oli minulle aika vaikeaa. Tämän vuoksi varmaankin selittelin itselleni, että eipä se oikeastaan olisi kiinnostanutkaan. En kokenut olevani mikään biomekaniikan nero, joka näkee ja ymmärtää heti anatomiset yhteydet ja vektorit, vaan minun piti ja pitää todella paneutua niihin ymmärtääkseni syy-yhteyksiä. Fysiikan ja kemian opit lukiossa olisi tässä olleet ihan hyödylliset, jälkiviisaus huom. Tämä kuitenkin mahdollistaa aika mukavan alustan kehitykselle, ja pala palalta taitoja alkoi karttua.

Vasta toiseksi viimeisessä työelämäharjoittelussa, kun opintoja oli jäljellä puoli vuotta, tuki- ja liikuntaelimistö kolahti. Silloin vasta omaan pieneen tajuntaan upposi, että ei ole olemassa mitään mallikappale-keskiverto-tee-näin-niin-onnistuu-asiakasta. Toki saman tyyppisiä ongelmia ja toimintahäiriöitä on tullut paljon vastaan, mutta identtistä ei todellakaan. Asiakkaan luonteesta ja persoonallisuudesta puhumattakaan.

Jokaisella asiakkaalla on oma tulkintansa ongelmastaan, oma ajatusmalli mitä asialle ehkä pitäisi tehdä ja joskus hyvin selviä säveliä sille mitä ei pitäisi tehdä. Omasta näkökannasta katsottuna omat ammattilaisen ajatukset ja tavoitteet voivat olla aika kaukana siitä, mitä asiakas haluaisi ja mikä olisi hänelle tärkeää. Näiden tarpeiden yhteensovittaminen on erilaista jokaisen asiakkaan kanssa. Vielä jos on tilanne, että asiakkaan motivaatiota täytyy hieman herätellä harjoitusohjelman säännölliseksi harjoittamiseksi, saa miettiä aika laajasti, mistä naruista vedellä.  

Kun tähän soppaan alkaa lisäämään vielä itse terapiaa, mikä sisältää asiakkaasta riippuen terapeuttista harjoittelua, manuaalista käsittelyä tai muita toimia, alkaa tuo ”sehän on vaan fysiikkaa” lause kuulostamaan aika absurdilta. Kaiken lisäksi olin siinä fysiikassa oikeastikin ihan surkea. Ehkä hieman ontui oma logiikka. 

Tulevana lauantaina hyppään Varsovan kautta Gdanskiin menevään koneeseen selvittämään, millaista se tuki- ja liikuntaelinpuoli voi Maitland-konseptin katsontakannalta olla. Se, miksi en käy opintoja Suomessa, liittyy mm. tuohon muuttuneeseen jännityksen tunteen tarpeeseen. Sitä on kyllä tässä matkaa varaillessa ja suunnitellessa riittänyt, kun ajankohdan useasta varmistuksesta huolimatta huomasin tammikuussa, että kurssi, jolle olin varannut lennot ja majoitukset huhtikuulle, olisikin jo maaliskuussa. Ei muuta kun hepatiittirokotusta varailemaan ja matkustussuunnitelmaa muuttamaan kouluttajan piikkiin kuukaudella aikaisemmaksi. Nämä on näitä, kuukausi sitten asia ei vielä oikein naurattanut mutta nyt tilanteen hupaisuuden osaa jo ottaa asian vaatimalla vakavuudella. Eli ei niin vakavasti. On tässä useampi asia järjestynyt viime aikoina, vaikka tasaisin väliajoin onkin ollut vähän isompikin kysymysmerkki pään päällä. 

Tulossa on itselleni vihdoin ensimmäinen oma ulkomaan matka, eikä mukana ole kuin 8kg matkatavaroita ja majapaikan sekä kurssikeskuksen osoite. Intoa ja ihmettelyä sen sijaan varmasti on henkisessä selkärepussa sitäkin enemmän, ja uskon sillä pärjääväni jo pitkälle. Koulutus kestää nyt viisi päivää ja seuraava lähiopintojakso on kesäkuussa. 

Kun tulee sellainen olo, että pärjäänköhän minä tässä ja hieman pelottaakin, tietää, että on tekemässä jotain merkityksellistä.

Ei tarvitse enää kuin lähteä. 

Ellei tule lentolakkoa.

- Kerttu


Kuva 1 http://frabz.com/1p74
Kuva 2 https://fi.pinterest.com/pin/594123375811921771/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti